Viilto, tällä kertaa syvempi kuin aiemmin.
Puoliso tietää, että viiltelen taas – pakko oli kertoa, kun tarvitsin kyydin päivystykseen.
Kävin juttelemassa osastolla (kolmatta kertaa tällä viikolla) päivystyksen jälkeen, lyhyesti, parikymmentä minuuttia vain. Huomenna polille, aamulla yhdeksältä aika. Pitää jaksaa.
"Miettikää huomenna polilla, että olisiko osastohoito tarpeen", sanoi hoitaja. Väsynyt katse, huokaus, ja: "Ja yritä olla viiltämättä."
En halua osastolle, en en en en en en en. Mutta olisiko se järkevää?
Enkä halua olla viiltämättä. En. Mutta se lienisi järkevää.
Jos saan viiltää, en halua kuolla. Jos en saa viiltää, haluan kuolla. Viillot, ne pienet baby cutitkin, pitävät minut pinnalla... mutta haluan viiltää syvään, syvemmälle kuin ikinä.
Pärjääjäosa jaksaa vielä aamuysiltä, yleensä. Pystyn esittämään järkevää ja ajattelevaa. Pystyn (kaiketi) puhumaan niin, että minulle ei edes ehdoteta osastoa. (Tiedän kirjoittaneeni muutama päivä sitten, että haluan osastolle. Nyt en enää halua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti