Kun sanon, "Haluan tappaa itseni", odotan, että se otettaisiin vakavasti. Kun kuvailen, miten haluan mennä junan alle/viiltää/ottaa kaikki lääkkeet mitä meillä kotona on, odotan, että sitä ei kuitattaisi "hetkellisenä mielitekona".
Kun sanon, "Haluan osastolle", en halua tukipuheluita, en keskusteluaikoja, vaan osastolle. Osa minusta haluaa kuolla, vain kuolla; osa ei halua. Siksi osasto.
Jotta olisin turvassa itseltäni. Puolilta, jotka toivovat vain kuolemaa. Puolilta, joiden takia herään viiltämään, joiden takia viillän hitaasti, jotta ehdin tuntea tarpeeksi – ettei tarvitse viiltää miljoonasti, tai niin kovin syvään.
Jotta pääsisin yli tästä huonosta vaiheesta. Uskon, että tämä voi olla vain vaihe, mutta ennemmin tai myöhemmin jokin vaihe jää viimeisekseni, jos minua ei oteta todesta.
(Miksi minua ei oteta todesta, enkö ole viiltänyt tarpeeksi, enkö ole niellyt tarpeeksi isoa kasaa pillereitä, enkö enkö enkö?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti