8.

Osasto alkoi tuntua ainoalta vaihtoehdolta eilen. Polikäynnin jälkeen meni tovi, kävimme lääkkeenjaossa, sitten tapahtui romahdus.

Päivystykseen, muutaman tunnin odottelun jälkeen osastolta hoitaja ja päivystyksen psykiatrian tiimi.

Ei osastolle, koska minulle soveltuva osasto on täynnä. Olisi paikka vain ns. vaikeiden tapausten osastolla, joka on levoton ja jolle päädyttyäni ahdistuisin vain lisää. Joskus 2015 näin tapahtui. Mutta samat naamat siellä ovat yhä. Samat tyypit, kuin silloin, kun osastot olivat yhtä osastoa eivätkä A ja B, siis joskus 2012. Se ei ole pitkäaikaisten osasto, sillä se on kauempana keskustasta, mutta pitkään monet heistä ovat osastolla olleet.

Ja turhauttavaa on tietää, että kun uusi sairaala rakennetaan, sen psykiatrian osastojen potilaspaikkamäärä on vielä pienempi.

"M1-lähetteellä tulevatkaan eivät välttämättä pääse osastolle." Miksi pienennätte osastopaikkojen määriä, jos tilanne on nyt jo tämä? Miksi?

Sain ylimääräisen poliajan tälle päivälle. Pelottaa mennä.

Olen huomionkipeä kakara, mitätön ja typerä. Vänkään vastaan enkä ota tarjottua hoitoa vastaan. Kuolla ansaitsisin, paitsi etten ansaitse oikeasti sitäkään.

7.

Viilto, tällä kertaa syvempi kuin aiemmin.

Puoliso tietää, että viiltelen taas – pakko oli kertoa, kun tarvitsin kyydin päivystykseen.

Kävin juttelemassa osastolla (kolmatta kertaa tällä viikolla) päivystyksen jälkeen, lyhyesti, parikymmentä minuuttia vain. Huomenna polille, aamulla yhdeksältä aika. Pitää jaksaa.

"Miettikää huomenna polilla, että olisiko osastohoito tarpeen", sanoi hoitaja. Väsynyt katse, huokaus, ja: "Ja yritä olla viiltämättä."

En halua osastolle, en en en en en en en. Mutta olisiko se järkevää?

Enkä halua olla viiltämättä. En. Mutta se lienisi järkevää.

Jos saan viiltää, en halua kuolla. Jos en saa viiltää, haluan kuolla. Viillot, ne pienet baby cutitkin, pitävät minut pinnalla... mutta haluan viiltää syvään, syvemmälle kuin ikinä.

Pärjääjäosa jaksaa vielä aamuysiltä, yleensä. Pystyn esittämään järkevää ja ajattelevaa. Pystyn (kaiketi) puhumaan niin, että minulle ei edes ehdoteta osastoa. (Tiedän kirjoittaneeni muutama päivä sitten, että haluan osastolle. Nyt en enää halua.)

6.

Kun sanon, "Haluan tappaa itseni", odotan, että se otettaisiin vakavasti. Kun kuvailen, miten haluan mennä junan alle/viiltää/ottaa kaikki lääkkeet mitä meillä kotona on, odotan, että sitä ei kuitattaisi "hetkellisenä mielitekona".

Kun sanon, "Haluan osastolle", en halua tukipuheluita, en keskusteluaikoja, vaan osastolle. Osa minusta haluaa kuolla, vain kuolla; osa ei halua. Siksi osasto.

Jotta olisin turvassa itseltäni. Puolilta, jotka toivovat vain kuolemaa. Puolilta, joiden takia herään viiltämään, joiden takia viillän hitaasti, jotta ehdin tuntea tarpeeksi – ettei tarvitse viiltää miljoonasti, tai niin kovin syvään.

Jotta pääsisin yli tästä huonosta vaiheesta. Uskon, että tämä voi olla vain vaihe, mutta ennemmin tai myöhemmin jokin vaihe jää viimeisekseni, jos minua ei oteta todesta.

(Miksi minua ei oteta todesta, enkö ole viiltänyt tarpeeksi, enkö ole niellyt tarpeeksi isoa kasaa pillereitä, enkö enkö enkö?)

5.

EMDR-kokeilu takana. Väsymys iski sen jälkeen. Silmänliikkeitä, psyykkisen turvapaikan vahvistamista sitä kautta. Yksi osa pisti vastaan, ei hyväksynyt kehittelemääni turvapaikkaa.

En saanut sanottua polihoitajalle, että muistin – mainitsin sen sivulauseessa perjantaina puhelimessa, mutta en saanut nyt sanottua. Ehkä ihan hyvä. Ehkä pitää vielä sulatella asiaa, ennen kuin pystyn terapiatilanteessa asiasta puhumaan.

Kävin eilen osastolla juttelemassa hoitajan kanssa. Ensimmäistä kertaa kävin koko muiston läpi. Hoitaja käytti sanaa hyväksikäyttö ja se oksetti. Minua on käytetty, ihmisyyteni on riisuttu.

Sain eilen sanottua puolisolle muistosta. Tai en sanottua, lähetin WhatsAppissa viestin. Puoliso halasi ja sanoi rakastavansa. Minua oksetti, oksettaa yhä. En ole rakkauden arvoinen; olen likainen.

Ehkä aiheutin tilanteen itse.

Ostin viisi terää. En varsinaisesti suunnittele viiltelyä, mutta tiedän, että se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Enkä halua tuolla moneen kertaan käytetyllä ja jo ihon rikkomisesta ja verestä tylsäksi, karkeaksi muuttuneella terällä nyherrellä.

4.

Kauhean vaikea olo.

Toissailtana lävähti mieleen muisto, elävänä kuin eiliseltä, siitä, kuinka serkun poika, minua muutaman vuoden vanhempi, yrittää työntää toistuvasti kättään housuihini. Painaa minut sängylle, suutelee väkisin, puristaa pakarasta. Olen arviolta viisivuotias.

En jaksa elää tällaisten muistojen kanssa. En tahdo elää tällaisten muistojen kanssa.

Haluan vain paeta tätä kaikkea, enkä keksi kuin yhden keinon.

3.

tell me to relax, I just stare
maybe I don't know if I should change
a feeling that we share
it's a shame

(solar fake - such a shame)

Päässä meteliä. Syyttävät äänet, ivalliset äänet.

"Tää on sun syy!"

Vaikerran: "Ei oo, ei oo."

Ääni kovenee, huutaa huutaa huutaa.

Ei oo, ei oo, ei oo, ei oo.

Eihän voi olla minun syyni, että isä kuoli. Isä päätti itse juoda niin paljon, että sairastui siitä ja kuoli. Mutta aiheutinko minä juomisen? Aiheutinko minä vaikeudellani sen? Uhkailin itsemurhalla jo ennen isän kuolemaa – aiheutinko juomisen?

En voi kysyä keneltäkään, en voi sanoa kenellekään epäilyksistäni. Itkettää, mutta en uskalla itkeä edes yksin ollessani. Pelkään, että siitä ei tule sitten loppua.

2.

Viilsin, saksilla, en syvään, mutta kuitenkin. Ei tarvitse tikkejä, mutta haava vuosi 17 tuntia.

Huutoitkin polilla.

"Äiti makaa lattialla ja sanoo että voisi kuolla mitä jos äiti kuolee mitä jos äidin nenästä alkaa tulla matoja mitä jos jään yksin, ja sitten äiti meni uusiin naimisiin ja jäin yksin."

Hoitaja sanoi, että se oli hyvä asia että itkin, että pääsin ensimmäistä kertaa tunteella käsiksi noihin asioihin... mutta minua vain ahdistaa.

Luen Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa. Oivalluksia: kokemani seksuaalinen väkivalta on osaltaan johtanut siihen, miksi en "välitä" siitä että olen lihava, miksi syön syön syön, miksi en liiku tarpeeksi.