1.

ei tarvitse hikoilla enää
potkia teloja, tehdä tenää
on kärsivän hyvä olla
kera matojen kuoleman vainiolla

Mokoma antaa lohtua, Kuollut, kuolleempi, kuollein rauhoittaa.

Sentencedin Noose laukaisee dissosiaation: olen kuollut, oikeasti kuollut jo.

Musiikki tekee paljon, antaa paljon, ottaa paljon. Mutta en osaa nauttia siitä enää.

Tästä aasinsilta siihen, miten hirveän paljon musiikki minua auttoi teininä.

Vai auttoiko? Oliko musiikki kainalosauva, jonka avulla nilkutin tähän päivään - vihaamaan elämää, itseäni, kaikkea, kaikkia?

**

Uusi alku, ehkä sadas blogi jo.

Olen 26, diagnooseina epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö, määrittämätön dissosiaatiohäiriö, kilpirauhasen vajaatoiminta sekä tuoreimpana lisänä PCOS. Syön Abilifya (15 mg/aamu), Thyroxinia (150 mkg/aamu) sekä Ketipinor Depotia (50 mg/ilta). Ketipinoria ollaan purkamassa, sillä sen aloittamisen jälkeen olen lihonut 500 g/viikko.

Kuolemantoiveita, -suunnitelmia ja -aikomuksia. Synkkää ja yksinäistä.